Heräsin aamulla jo puoli seiskan jälkeen. Olin iltayöllä hereillä, ku olin mennyt unille jo ennen ysiä, ni puoli kahdeltatoista kävin olkkarissa kutomassa tädin toisen sukan kantalapun, kun ei tahtonut millään unettaa. Sit vielä luin kirjaakin sängyssä uudelleen ennen unen tuloa. Sit tuli uni ja selvisin yöstä.

Tässä on kolmaskymmeneskahdeksas bookcrossing-kirja, Rebekka Räsänen Jälleen Juoniemessä. Sain sen 11.8.2011, eli viisi kuukautta sitten. Kirja on vuodelta 1955, eli saman ikäinen, kuin äitini ja isäpuoleni. Kirjassa ei ole kyllä kansikuvaa, sillä siinä on vain paperiset kannet, etukannessa lukee vain kirjailijan nimi ja kirjan nimi. Kirja on painettu K.J. Gummeruksen Osakeyhtiön kirjapainossa Jyväskylässä siis vuonna 1955. Taitaa kirjapaino nykyään käyttää nimenään vain Gummerus.

Annelin ei tällä kerralla tarvinnut kysyä linja-auton kuljettajalta Juoniemen tienhaaraa niinkuin saapuessaan sinne ensimmäistä kertaa lähes neljä vuotta sitten. Nyt hän tunsi sen itse.

Olle rupesi puoliääneen viheltelemään. Ja Hillevin päähän iski hirvittävä epäilys:

Eihän vain Allan aikonut kosia Annelia - Kuinkahan hänen itsensä, poloisen, lopulta kävisikään. . . !

Siinäpä kirjan alusta kaksi lausetta ja lopusta saman verran. Näiden lauseiden väliin mahtuu aika mukavasti kesäisiä tapahtumia(muistaakseni) 18 vuotiaiden serkusten Annelin ja Hillevin elämänvaiheista.

Anneli saapuu kesää viettämään Juoniemen ihanaan kartanoon. Hän vierailee Puu-Justuksen mökissä Hopeasaaressa ja saa sieltä mukaansa kartanon kahdeksan vuotiaille pojille tuliaisiksi, vasussaan kannettavaksi, kaksi pientä oravanpoikasta, joita on alkuunsa pidettävä muutama päivä sisätiloissa, jotta ne tottuisivat uusiin kasvattajiin. Oravanpoikaset Kirre ja Kurre tuottavat pojille niin iloa, kuin suruakin, ihan niinkuin itse poikakaksikkokin. Kesän myötä kaikki kartanon asukkaat ovat saaneet oman osansa oravien ilonpidosta. Rytökoskelle Allan ja Olle puuhaavat kovaa vauhtia sähkölaitosta, siellä pidetäänkin juhlat. Kartanoon matkaa uusi mies, joka tulee sähkölaitokselle töihin. Hänen morsiamekseen paljastuukin kartanon asukkaiden, Brennereiden sukulainen Elisabeth. Anneli ja Hillevi hierovat tuttavuutta naapuritalon Else Karhion kanssa, joka osoittautuu nokkavaksi hienohelmaksi. Karhiot pitävät kesäjuhlat, joihin kaikki on kutsuttu. Ehtivätpä Juoniemen kartanon asukkaat kesän aikana seikkailla kartanon maanalaisessa salakäytävässäkin, josta löytyy pieni huone ja huoneesta kummastusta herättävä naisen kenkä. Paljon siis ehtii tapahtua kesän aikana nuorten neitosten elämässä, vaan VIELÄKÄÄN tässä leppoisan herkässä kirjassa ei ole kaipaamaani romantiikkaa, muuta kuin ihan lopussa pikku hippunen, vaikka oisi kyllä kuvitellut, että jo kahdeksantoista vuotiaiden neitosten elämässä olisi ollut ihastuksia kesän aikana. Ehkä tähän aikaan, vuonna 1955 nuoret ovat olleet NIIN nuoria. Oli kyllä mukava kirja ja näin sain aakkoshaasteen toisiksi viimeisen aakkosen luettua, nimittäin Ä-kirjaimen, joka tulee RÄsÄnen-nimestä, sillä Ä hyväksyttiin, jos kirjoittajan sukunimessä on kaksi Ä-kirjainta. Tämä kirja jää minun pysyväiskirjastooni, ainakin joksikin aikaa, sillä ei mulla ole muita äitini ja isäpuoleni ikäisiä kirjoja. Tai no joo, onhan se yksi 1947 vuoden kirja vielä vanhempi, mut siltikin säilytän tän itselläni.

Ajattelinpa minäkin kokeilla, kuinka kauan pystyn pitämään vähähiilihydraattista dieettiä. Söin aamiaiseksi gefilus-mehua, lääkkeet, eilen paistamani munakkaan toisen puolikkaan ja kaksi viipaletta eilen leipomaani ohra-ruisleipästä, (jossa ei ole yhtään vehnäjauhoja) ja joiden päällä oli tuorejuustoa, joka jäi serkkulikalta tänne viikonloppuvierailultaan.

MInulla oli siis kyläilemässä serkkulikka perjantaista sunnuntaihin saakka ja meillä oli taas hauskaa yhdessä, vaikka kyllä me vähän kinasteltiinkin, se tuntui vain ihan hyvältä, että ollaan eri mieltäkin, eikä aina myötäillä toisiamme. Lauantaina meikäplikka menetti äänensä, kun mentiin velipoijan synttärikahveilla käymään ja mä keksin menomatkalla, että kun autossa musa soi, että huudetaan yhteen ääneen. Niin me sitten ehdittiin huutaa kaksi kertaa! Voi että se huutaminen laittoi mun veret liikkeelle. Tuli sellainen kutkuttavan hyvä tunne! Se, miksi keksin, että huudetaan ol se juttu, ku omahoitajalle olen kertonut, että unessakin kun yritän huutaa, niin en saa ääntä ja että mä haluan oikeesti joskus huutaa, ni omahoitaja keksi, että jollakin ajelureissulla pysähtyisin jollekin tienhaaraan ja todellakin HUUTAISIN. Siitä se vaan tuli mieleen ja kyllä oli ihanaa saada toteuttaa se. Toisella huutokeraalla sain ääneni käheeksi ja nyt se on pelkkää pihinäkähinää.

Kiitos rakas serkkulikka, rakas "pikkusiskoni" Olet ihana, kun lähdet minun "hullutuksiini" mukaan ja jaksat käydä luonani kyläilemässä, vaikken mitään kauhian vauhdikasta seuraa olekaan. Olet minulle tärkeä! Sinun kanssasi saan olla oma itseni, sinun kanssasi on mukava jutella ja juoruilla. Kiitos, että olet olemassa ja JUST SELLAINEN, kuin olet! Olet ihana oma itsesi!!!!! Koskaan aiemmin en ole ehtinyt itkeä ennen lähtöäsi, enkä muutenkaan ole itkenyt, kun joku on käynyt luonani kylässä, mutta nyt, silloin sunnuntaiaamuna, kun olin yksin koneella ja vielä nukuit olkkarissani, niin minä se täällä koneella vollasin melkein silmät päästäni, että tänään lähdet kotiin ja minä jään yksin. En ole aiemmin tuntenut tällaista yksinäisyyttä, vaikka omissa oloissani tykkään ollakin. Nyt se vain tuntui jotenkin niin kouriintuntuvalle. Ja taas mä itken täällä tätä kirjoittaessani, voi että sentään, mikä Niagaran putous mä olenkaan.

Nyt on aamukahvit juotu ja aika lähteä katsomaan, mitä iltasanomien sivuilta löytyy.

Mukavaa keskiviikkoa sinulle, kuka sitten oletkin, rakas lukijani.