Juuri äsken sain luettua tämän Mika Wickströmin Sebastian-kirjan(WSOY 1996, 185 sivua) ja olen pöyristynyt, lamaantunut, järkyttynyt lukemastani tekstistä. Siis kuvittelin tämän olevan joku nuorisoromaani, jossa on hyvä loppu, mutta mitä vielä!

Kirja kertoo lukion kirjoituksiin valmistuvan kahdeksantoistavuotiaan Johanin elämästä ja kuinka hän sairastuu skitsofreniaan. Kirjan takakannen tekstissä ei kerrota mitään sairaudesta, mutta tyhmäkin sen tekstistä huomaa, että kirja ei kerro tavallisen nuoren arjesta. Johan on hyvin omissa olossaan viihtyvä, kovasti kokeisiin lukeva nuori mies, joka on mieltynyt vanhaan pipoonsa, jota hänen vanhempansa eivät voi ymmärtää, miksi lapsi pitää pipoa sisälläkin.

Johan kuulee ääniä, jotka kertovat, että hänen pitää pelastaa eläinliikkeen eläimet. Joitakin eläimiä hän saa ostettua liikeestä ulos ja vietyä niitä luontoon vapaaksi, mutta sitten liikkeen pitäjä lopettaa Johanille eläinten myymisen, sillä Johan ei keksi tarvittavaa selitystä, minne hän kaikki eläimet vie. Äänien tuottaja kutsuu itseään Sebastianiksi, hän on osa Johania ja Johan yrittää päästä Sebastianista eroon, mutta ei pääse.Juuri näiden äänien vuoksi hän pitää pipoa päässään ja osaksi myös siksi, että hän potee järkyttävän kovaa pääkipua.

Kirja on jaettu kolmeen eri osaan ja loppu on kyllä mielestäni järkyttävä. Johan oli muuttunut Sebastianiksi. Hän oli löytänyt sukkapuikon, jolla puhkoi korvansa. Minun oli luettava loppu uudestaan, ennenkuin sisäistin sen. Ihmettelin, että mistä Johan oli löytänyt sukkapuikon, sillä ei hänen äitinsä kyllä mikään kutoja-ihminen ollut. Kirja loppuu Sebastianin hymyillessä, korvista verta vuotaen.

Siis hyi sentään, minkä lopun kirjoittaja onkaan keksinyt! En kyllä suosittele kirjaa. Olen ostanut kirjan kirjaston poistomyynnistä yhdellä eurolla tiistaina 9.2.2010, eli kirja kerkesi olla hyllyssäni melkein vuoden verran, ennenkuin luin sen. No, hyvä kun on nyt sitten luettu, vaikkei opus niin hyvä ollutkaan.

Ensin ajattelin, etten kirjoita tänne blogiini mitään tästä kirjasta, mutta jotenkin tuli sellainen tunne, että on kirjoitettava tämä pöyristyttävä tunne pois. Olen niin järkyttynyt tuosta kirjan lopusta hrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr.......................... Nyt pitäisi löytää jotain kevyttä ihanaa luettavaa heti tähän perään, että tämä järkyttävä fiilis menisi ohitse.

Ulkona on hippusta vajaat -18 astetta ja aurinko paistaa. Tekisi niin mieli lenkille, mutta en tarkene lähteä, palelee jo täällä sisällä ollessakin. Eilen haimme isäpuolen kanssa auton korjaamolta. Isukki oli käynyt jo maksamassa sen korjauksen, eikä huolinut enää minulta rahaa, vaikka olisin maksanut nissun korjauksen. No, tarvii yrittää kenkätä hälle perjantaina katsastusta varten rahaa.

Eipä mulla muuta, kiitos, jos jaksoit lukea vuodatukseni loppuun